Kävelen Kampin kauppakeskuksessa. Nuori mies pysäyttää minut. Harmaa huppari. Farkut. Silmät siniset.

Mies kertoo olevansa ujo ja jännittävänsä ihmisjoukossa. Hän on päättänyt karaista itseään puhumalla joka päivä jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa. Tänään se olen minä.

Rupattelemme. Kyselen, miltä on tuntunut ja millaisia ihmisiä mies on kohdannut. Kivalta tuntunut. Monenlaisia ihmisiä tavannut. ”Olen jutellut kauniidenkin naisten kanssa”, mies kehaisee.

Kohtaaminen on niin hauska, että haluan kertoa sen Twitterissä. Tungen metron portaissa twiittiin tapahtumapaikan, henkilöt, tapahtuman, motiivin ja lainauksen.

Twiitistä tulee tällainen:
Kampissa nuori mies pysäyttää. Kertoo haastavansa itseään ottamaan kontaktia tuntemattomiin. ”Olen jutellut kauniidenkin naisten kanssa.”

Keskimmäinen virke on kielellisesti raskas, mutta Twitterissä ei auta.  Viimeisen virkkeen lainaus on mielestäni hellyttävän hupaisa. Toivon, että twiitti hymyilyttää.

Hyvä teksti antaa lukijalle oman tilan

Täpäkän twiitin kirjoittaminen käy työstä. Ajatuksista, sanoista ja kirjaimista luopuminen koskee. Voih, Uuuh, Nyyh, Ounou.  Joskus kirjaimia on juuri jetsulleen. Tunne on Tadaa, Kappas vaan, Voi juku, Oolalaa.

Parasta pieneen tilaan kirjoittamisessa on se, että kirjoittaja joutuu lukijan armoille. On päätettävä, mikä riittää ja mikä on turhaa selitystä. On luotettava lukijan älyyn ja mielikuvitukseen. Liian valmiiksi pureskeltu teksti pilaa lukemisen nautinnon.

Hyvä teksti jättää lukijalle tekemistä. Tilan oivaltaa, tulkita, tuntea ja jatkaa tekstiä omaan suuntaansa.

Kampin miehen twiitissä merkkimäärä riitti pienen tarinan kerrontaan. Kaksi tuntematonta kohtasi, jutteli ja erosi. Näiden tietojen perusteella lukija sai luoda paikasta, henkilöistä ja tapaamisen tunnelmasta omat kuvansa.  Sen jälkeen ehkä hieman naurahtaa elämän ja rehellisen puheen hupaisuudelle.

Loppuun vielä mestarin näyte.  Syksyn kauneimman twiitin kirjoittaa kirjailija Tommi Kinnunen:

Saunan portailla höyryäväihoinen kolmivuotias katselee syksyyn valmistuvaa metsää. ”Maailma on kaunis juttu”, se sanoo ja nyökkää itselleen.

En ole koskaan ollut Flow´ssa, en kuumailmapallossa,
en Tinderissä. En ole hypännyt benjihyppyä,
en ole ajanut tandemilla.

En ole juonut smoothieta lasipurkista.
Minulla ei ole tatuointia.

En omista viljelypalstaa, en viljelylaatikkoa. Peruna ei kasva parvekkeellani ämpärissä.

Liioittelematta voin todeta, että en ole koskaan kiivennyt ensimmäisenä uusien ilmiöiden aallon harjalle.
Enkä toisena.

Jotain pientä heittäytymistä olen joskus yrittänyt:

Kerran lauloin karaokea ystävän häissä. Karaokeisäntä sanoi, että hiljempaakin voi laulaa.

Kerran juoksin maratonin. Viimeisten kilometrien ylle
on laskeutunut hämärän peitto.

Kerran join pakurikääpäteetä. Aika pahaa.

Kaltaiselleni hitaasti etenijälle kesä on erityisen kamalaa aikaa. Yksi aamu heräät ja tajuat, että ulkona on 25 astetta lämmintä. Olet täysin valmistautumaton. Ei kesälaukkua,
ei bikinikuntoa, ei picnic-koria. Jalat kuin rottweilerilla.

Vaan ei ole helppoa nopeatempoisillakaan ihmisillä. Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan ahdistuksesta, joka syntyy vaihtoehtojen tursuavassa runsaudessa. Kun kaikki on saatavilla, mielemme muodostaa illuusion siitä, että meidän pitäisi myös kirjaimellisesti osallistua kaikkeen tässä ja nyt. Muuten jäämme jostakin paitsi. Sairastamme fomoa. Sana tulee englanninkielisestä termistä fear of missing out, menettämisen pelko.

Toinen nykyajan vitsaus on multitasking, suomeksi monen asian yhtä aikaa tekeminen. Käytännössä poukkoilu. Siinäkään en ole menestynyt.

Luin jostain, että multitaskaajan älykkyysosamäärä laskee hetkellisesti jopa 8-vuotiaan tasolle. Tähän asiaan en pysty sanomaan juuta enkä jaata, sillä muistan elämästäni
8-vuotiaana melko vähän.  Vanhoista valokuvista näkyy,
​että osasin panna madon ongenkoukkuun, tyhjentää katiskan, poimia marjoja. Omistin puuveneen yhdessä siskojeni kanssa. Sillä soutelimme täysin tietämättöminä älykkyysosamääristämme.

Helpotuksen huokaus. Ilta-Sanomat kertoo, että lopultakin olen tehnyt jonkin asian oikein: salasanan. Yhdysvaltalaisen standardielimen NISTin (National Institute of Standards and Technology) ohjeet kumoavat lähes kaikki aiemmat neuvot hyvän salasanan laatimisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että surkeat salasanani eivät olekaan surkeita.

Elämäni aikana olen tehnyt lähes kaiken väärin: Kantanut käsilaukkua väärin, syönyt Tobleronen väärin, lomaillut väärin, käyttänyt vessaharjaa väärin, vetänyt vessan väärin, puristanut ketsuppia väärin, käyttänyt munaleikkuria ja juustohöylää väärin, pessyt paistinpannun ja hampaat väärin, istunut, kävellyt ja seissyt väärin, nukkunut väärin, herännyt väärin. Jotenkin olen kuitenkin onnistunut lähtemään aamuisin töihin, vaikka olen avannut oven väärin ja hengittänyt väärin.

Mignon-munankin olen syönyt aina väärin. Mignon-sanankin olen varmasti lausunut ja kirjoittanut väärin. Onneksi pääsiäinen on ohi ja voin elää vuoden ilman syyllisyyttä muna-asiassa. Toisaalta lähestyvä vappu antaa mahdollisuuden pitää ylioppilaslakkia väärin, keittää nakit väärin ja avata kuohuviinipullo väärin.  Näiltä epäonnistumisilta välttyy, kun menee vappuna linturetkelle ja juo simaa.

Tämänkin olet aina tehnyt väärin -otsikot kuuluvat yhä laajenevaan klikkiotsikoiden ryhmään. Muita tyypillisiä klikkiotsikoita ovat kysymyssanalla, pronominilla, numerolla ja näin-sanalla alkavat otsikot. Kuinka Kim Kardashianin takapuolesta tuli äärimmäisen muhkea, Näin laihdut viikossa kymmenen kiloa nukkumalla, Kolme syytä syödä suklaata, Tätä vaatetta ilman et voi elää.

Klikkiotsikoihin suhtaudutaan usein halveksuen. Mielestäni ihan suotta. Klikkiotsikothan suorittavat kunniakkaasti otsikon tärkeää tehtävää: innostavat ihmistä lukemaan tekstin.
​
Pakko myöntää, että joskus klikkiotsikko hairahtuu liioittelemaan ja huijaamaan valpastakin lukijaa. Aamulla klikkasin otsikon Todellinen syy, miksi herttuatar Catherine ei koskaan ratsasta hevosella. Pikkuisen oli tunnelma pilalla, kun jutusta selvisi, että Catherine ei ratsasta hevosella siksi, että hän ei ole koskaan ratsastanut hevosella. Onneksi Catherinen asuissa riittää kateltavaa, vaikka hän ei koskaan hevosen selkään nousisi.
 ​

Tahdotko kehittyä mestaririitelijäksi? Haluatko poistua riidasta ylivoimaisena voittajana, päihittää toisen, sanoa viimeisen sanan? Tässä sinulle kolme takuuvarmaa neuvoa, joilla onnistut.

Valmistaudu huolellisesti
Ole aina valmis riitelemään. Mikään asia ei ole niin vähämerkityksinen, ettet saisi siitä riitaa aikaiseksi. Mahdollisuutesi paranevat, kun pidät mielessä, että toinen ihminen tarkoittaa aina kaikella jotakin. Ja muista: älä koskaan peräänny piiruakaan, kun eteesi ilmaantuu pienenpienikin mahdollisuus riidellä.

Iske vyön alle
Kun valmistaudut hyvin, et jää riitelijänä koskaan sanattomaksi. Pahintahan riidassa on se hiljainen hetki, kun sanat loppuvat, kun kaikki on muka sanottu.

Juuri silloin, kun toinen jää mykäksi, iske vyön alle. Tykitä kunnolla. Arkaan paikkaan. Yllättäen. Sano ääneen kaikki asiat, joita olet päässäsi hautonut. Äläkä missään tapauksessa käytä minkäänlaista siivilää. Siivilöimättömät ilmaisusi ovat riidan helmiä.

Mitä paremmin olet valmistautunut, sitä jalostuneempia iskuja pystyt antamaan ja sitä selvemmin toinen jää alakynteen. Kun kilpakumppanillasi ei ole enää jäljellä muuta kuin hokema ”Tuo ei pidä paikkansa”, tiedät voittaneesi riidan.

Nauti voitoistasi
Poistu riidasta pystypäin. Älä kadu mitään sanomaasi. Pahin virhe, jonka voit tehdä on se, että alat perumaan puheitasi. Anteeksi pyytäminen on anteeksiantamatonta.

Ainoa sallittu asia, jonka voit jättää pikkuisen kismittämään, on jokin täydellinen sivallus, jonka unohdit riidan tuoksinassa sanoa. Mutta älä jää tätäkään suremaan. Kun olet jatkuvassa valmiusasemassa riitelyyn, uusi tilaisuus tulee pikemmin kuin arvaatkaan.

Leikki sikseen
Tälläkin hetkellä kaikkialla riidellään. Työpaikoilla, kouluissa, kotona.

Suomen kielessä on sanonta ”Kunnon riita puhdistaa ilman”. Tässä voi olla perää. Kun ihmiset riitelevät, tulevat he paljastaneeksi itsestään jotakin aitoa ja inhimillistä. Parhaimmillaan riidoille voidaan jälkikäteen nauraa yhdessä. Työyhteisöissä riidat voivat kirvoittaa ihmisistä luovia ajatuksia ja toimintatapoja.

Ikävä kyllä usein riitely on tuhoisaa. Riidat lamauttavat ja haavoittavat. Harva meistä poistuu riidoista täydellisenä voittajana. Työpaikoilla riidat vievät energian työyhteisön oikealta tehtävältä. Riitojen takia ihmiset joutuvat sairauslomille, jopa kokonaan pois työelämästä.

Olen perustanut blogin Sovitaan, että... Kerron blogissani työyhteisösovittelijan työstä ja jaan vinkkejä ristiriitojen ratkomiseen. Tervetuloa tutustumaan!

 Toimittaja Maija Aalto kirjoitti kolumnissaan Hei ihan tavallinen isä, sinä olet ihmeellinen (HS 29.3.) tosi kauniisti tämän päivän isistä. Aallon mukaan nykyisä on kiinnostuneempi omista lapsistaan kuin mikään sukupolvi aikaisemmin.

Totta tuntuu olevan. Viime viikolla näin kolme kertaa isän lapsinensa poimimassa pajunkissoja. Yksi isä oli vienyt lapsensa niin syvälle pajupusikkoon, että he ovat siellä ehkä vieläkin. Arabiankadulla näin leveästi hymyilevän isän lapsensa kanssa. Molemmilla oli päässään pupunkorvat.

Kun katselee ympärilleen ratikoissa ja kaupoissa, isiä ei voi olla huomaamatta. Isä laittamassa hansikkaita kärsivällisesti pikkusormiin. Isä hassuttelemassa. Isä kaivamassa repustaan pillimehua väsyneelle lapselle.

Oma isäni ei osallistunut päivittäiseen elämääni yhtä paljon kuin nykyisät. Silti hän teki vuokseni paljon: Vei retkille metsään. Vuoli makkarakepin. Nikkaroi nukkekodin. Teki lumilinnan. Kävi etsimässä ennen marjareissua parhaan mustikkapaikan.
 
Kun kouluun piti ottaa mukaan eväät, isä paketoi voileivät kauniisti voipaperiin ja kirjoitti lyijykynällä paketin päälle nimeni. Opetti panemaan madon ongenkoukkuun, tekemään halkopinon ja veroilmoituksen. Sanoi Hyvä Taina, kun lopulta valmistuin yliopistosta.

Mieleeni on erityisesti jäänyt, miten isäni yritti opettaa minua tavaamaan ekaluokalla. Olin opetellut Aku Ankoista yksikseni lukemaan ennen kouluunmenoa, enkä ymmärtänyt, miksi sanoja piti nyt käydä pilkkomaan. Olisin mieluummin lukenut Focus-tietosanakirjaa tai Valittuja Paloja. Koulussa piti kuitenkin osata tavata ja isäparka otti kontolleen minun opettamisen. Tavasimme sanaa omena, emmekä tainneet koskaan päästä o-tavua pidemmälle.

Isä tykkäsi kalastuksesta ja puutöistä. Kerran kesässä hän teki enoni kanssa Lapin-reissun. Teehen isä laittoi aina tilkan maitoa, sillä ”englantilainen tee” oli suomalaista parempaa.  Jos isä vielä eläisi, hänellä olisi viikon päästä nimipäivä. Juhlistan Oton-päivää laittamalla teeheni maitotilkan.

Kävin tänään lounaalla ystäväni Liisan kanssa. Liisa on 3 lapsen äiti, 8 lapsenlapsen ja 6 lapsenlapsenlapsen mummo. Liisalla on 73-vuotissysntymäpäivät pääsiäisenä – Onneksi olkoon!

Kun muutin Arabianrantaan, Liisa oli ensimmäinen ihminen, johon täällä tutustuin. Ystävystyimme tuota pikaa.  Keskustelemme elämästä, kirjoista, koirista, milloin mistäkin. Liisa on aina hyvällä tuulella.

Meillä on samanrotuiset koirat. Kun minulla on ollut cairnterrierejä kaksi sukupolvea, niin Liisalla jo neljä. Ensin Pusu, seuraavaksi Inkeri, sitten Inkerin tytär Tarja (punainen, pirteä ja vähän ärhäkkä - nimetty Tarja Halosen mukaan) ja nyt suloinen 4-vuotias Siiri.

Liisa on viettänyt lapsuutensa Helsingin Kalliossa, osoitteessa Kustaankatu 4. Perheessä oli 6 lasta: kolme poikaa ja kolme tyttöä. Asunto oli pieni, noin 40 neliötä. Äiti ompeli kotona vaatteita, isä työskenteli lasimestarina Pasilan konepajalla.

Elämä Kalliossa 50-luvulla oli värikästä. ”Tilipäivänä eukot ja kakarat lensivät rappuun”, kertoo Liisa. Onneksi oma isä oli lempeä. Siirtomaatavarakaupasta käytiin ostamassa lakutoffeeta.

Lapset viettivät paljon aikaa ulkona. Kaduilla pärjäsi, kun isoveljet puolustivat. Aina saattoi isommille sanoa, että ”Mä kerron Pavelle”. Pave-veli oli Jyryn nyrkkeilijöitä.

Rahan kanssa oli tiukkaa. Silti kaikki kuusi lasta pääsivät Bulevardille oppikouluun, Liisa vapaaoppilaaksi. Vaatteista oli pulaa mutta taitavana ompelijana äiti vaatetti lapset kauniisti. Kerran Liisalla oli niin hieno takki, että oppikoulun opettajatkin sitä ihastelivat. Takki oli ruskea ja siinä oli karvakaulus. Alun perin takki oli ollut Liisan ukilla, sitten enolla ja nyt äidin taidokkaasti kääntämänä Liisalla.

Liisan ensimmäinen työpaikka oli 14-vuotiaana tsupparina Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa. Seuraavana kesänä Liisa sai ylennyksen Palkkakonttoriin. Yksi Liisan tehtävistä oli hakea Keskusliiton palkkarahat pankista. Rahat pantiin pankissa jenkkikassiin ja Liisa kantoi kassin Mikonkatua pitkin työpaikalle. Luotettavana työntekijänä Liisa sai toimia myös hissityttönä. Hissi toimi kampea kääntämällä. Kun Keskusliiton pääjohtaja tuli hissiin, oli ensiarvoisen tärkeää, että hissi laskeutui tasaisesti.

Kiitos Liisa! Olet ihan parasta seuraa. Ensi kerralla ennään Kallioon ja tilataan myös se viinipullo.

Olen suunnitellut erään kollegani kanssa tapaamista monta kuukautta. Ei ole onnistunut. Syyllinenkin on löydetty – aika.  Aikaa ei ole, aika menee hirveetä vauhtia eikä aika riitä mihinkään. Jospa yritettäis taas löytää uusi aika.

Rupesin miettimään, olenko koskaan tyytyväinen aikaan. Harvoin. Useimmiten aika kuluu liian nopeasti – aika juoksee, kiitää, rientää. Tai sitten toisin päin – aika  mataa, matelee, käy pitkäksi. Jos vauhti on sopiva, niin ainakin aika loppuu kesken. Tai sitten aika valuu hukkaan.

Yksi päivä oivalsin, että olen onnellisin silloin, kun kadotan tyystin ajantajuni. Kun pääsen tilaan, jossa aika pysähtyy, häviää tai katoaa. Usein näin käy metsässä samoillessa. Nukkuminen on myös ihanaa, varsinkin makuupussissa.

Joutilas aika ilman suunnitelmia on tullut minulle aina vain tärkeämmäksi. Nuorempana olin kova aikatauluttamaan koko elämäni milloin mihinkin puuhaan. Kerran minulla oli poikaystävä, joka halusi viikonloppuisin katsoa tv:stä piirrettyjä. Huomasimme pian, että tämä oli tässä.

Jokaisella on elämässään monenlaisia velvoitteita ja vastuita, kellä mitäkin. Silti on paljon aikaa, tai ainakin hetkiä, joiden käyttöön voi itse vaikuttaa. Päättää omin nokkineen, mihin aikansa käyttää. Sitä kun ei tiedä, mikä päivä käytettävissä oleva aika lopullisesti loppuu.

Millaisesta ajasta sinä pidät? Millainen aika on sinulle tärkeää?

Matkustan usein raitiovaunulla numero 8. Ratikan reitti kulkee Helsinginkatua ja ohittaa Piritorin. 8:ssa näkee ja kuulee kaikenlaista. Esimerkiksi tänään aamulla väkisinkin kuulin, kun takanani käytiin jonkinlaista kaupankäyntiä jostakin ”artikkelista”, josta saa hyvät pöllyt. Veikkaan, että artikkeli ei tällä kertaa liittynyt kirjoittamiseen.

Kerran huumeporukka tappeli 8:n takaosassa niin, että veri alkoi roiskumaan. Kuljettaja pysäytti vaunun. Olin juuri pääsemässä ovesta ulos, kun ratikkaan hyppäsi kaksimetrinen jättiläispoliisi ja huusi : ”Kädet näkyvillä.” Tottelin.

Eilen törmäsin 8:ssa vanhaan tuttuun, kutsun häntä nyt partajermuksi.  Tutustuimme partajermun kanssa viime kesänä samaisessa raitiovaunussa. Silloin jermu kertoi, että hän oli ollut nuorena merimies ja seilannut ympäri maailmaa. Sitten elämä oli näyttänyt varjopuoliaan.

​ Onnekseen partajermu oli löytänyt vaimon ja päässyt jaloilleen. Harmillista kyllä, vaimo oli parhaillaan pahalla päällä, koska jermu oli ollut kaksi viikkoa omilla teillään. Itse asiassa vaimo oli niin pirttihirmuna, että hän oli heittänyt jermun ulos. Neuvokkaana ihmisenä partajermu oli ehtinyt ottaa mukaan Loden-takkinsa, mikä teki puistonpenkillä nukkumisen miellyttävämmäksi.

Tunnistin partajermun heti kun näin hänet eilen uudelleen. Ja kuinka ollakaan, rupesimme jälleen juttusille. Jermu ei minua muistanut, joten sain taas kuulla hänen merimiestarinoitaan. Jonkin aikaa kuunneltuani kerroin jermulle, että olemme tavanneet aiemminkin. Todisteeksi mainitsin Jermun Loden-takin. Partajermu tuijotti minua hetken ja sanoi: ”Jos en olisi naimissa, niin sinut kyllä ottaisin.” Ja mikäs siinä – hyvin pukeutuva herrasmies tekee minuun aina vaikutuksen. 

Sähläsin puhelimeni kanssa ja jouduin nöyrtymään Sonera-pojan pakeille Forumin myymälään. Ennen kuin pojan puheille pääsi, piti vuoronumerokoneesta osata valita ongelmaansa sopiva lappu. Vaihtoehdot olivat N, P ja Y.

Vaikka itse oivaltaisit salamana kirjainten merkitykset (Y on muuten yritys), pyydän sinua hetkeksi samaistumaan myymälässä asioivaan noin 80-vuotiaaseen rouvaan. Rouva oli jonottanut vuoroaan kuuliaisesti ties miten kauan. Kun rouvan vuoro lopulta tuli, selvisi, että jos asia koskee puhelinta, ei palvelua saa N-kirjaimisella vuoronumerolapulla.  ”Hyvä rouva. P niin kuin puhelin.”

Rouva määrättiin palaamaan vuoronumeropisteelle ja uuden jonon hännille.  ”Tämähän on kuin Neuvostoliitossa”, lohkaisi rouva. 

Asiakaspalvelu on yksi lempiaiheitani.  Ilahdun aina kun näen tai kuulen kivoja esimerkkejä onnistuneista asiakaspalvelutilanteista.  Ymmärrän myös asiakaspalvelutyön vaativuuden. Kaikilla meillä ei ole kykyjä mieleenpainuvan asiakaskokemuksen luomiseen.

Hyvä asiakaspalvelu on spontaania vuorovaikutusta, ei ulkoa opittuja fraaseja. Tästä esimerkki: Asioin kerran eräässä kaupassa. Kassalla mieleeni juolahti kysyä, sattuisiko kaupassa olemaan etua S-etukortista. Myyjä katsoi minua epäuskoisesti  ja kysyi: ”Oletko sokea?”  Ja totta tosiaan, myymälän seinällä nenääni vastapäätä oli iso S-etukortin mainos.  Tilanteeseen sopiva, nokkela, asiakaslähtöinen asiakaskokemus.

Toinen esimerkki: Halusin epätoivoisesti saada omakseni pienen suloisen rasian edesmenneestä Anttilasta. Ikävä kyllä rasioita oli vain yksi ja sekin rikki. Kysyin kassalla, voisiko rasiasta saada pikkualennuksen. Ei saanut. ”Tää on ihan helppo korjata. Vähän panet kotonas liimaa tonne ja tonne, niin tää on priima”, neuvoi myyjä. Asiakkaan omaan toimintakykyään luottava myyntitapahtuma.  Lisämyynnin mahdollisuus liiman muodossa.

Ja vielä kolmas esimerkki Helsinginkadun Ärrältä. Yritin astua sisään Ärrälle kahden koirani kanssa.  Tiesin kyllä, että koirista eivät kaikki Ärrät tykkää. Kyseessä oli kuitenkin hätätilanne: tarvitsin naistenlehden ja Ärrän piha oli täynnä narkkareita.  Kun avasin Ärrän oven, myyjä näytti kädellään, miten hän katkaisee veitsellä kaulani, jos astun koirineni hänen kioskiinsa. Nopea reagointi haastavassa asiakastilanteessa.  Nonverbaliikka luovaa ja omaperäistä. 

Ratikassa tänään salakuunneltua:

Kaksi nuorta naista pohtii toisen eroa ja siihen liittyviä syitä. Tunnelmaltaan keskustelu on intensiivinen ja yksimielinen. Ero on naisen eksän syy ja hänen tulee palaa helvetissä.

Yksi merkittävimmistä eron syistä on ollut se, että eksän puhelimessa luki naisen kohdalla etunimi ja sukunimen ensimmäinen kirjain, sanotaan nyt vaikka että Linda K.

Linda K:n omassa puhelimessa eksä oli nimetty raksuksi.  Ei olisi ollut eksältä paljon vaadittu näpytellä puhelimeensa sana kultsi, muru, murmeli, kisu, hanipuppeli, höpönassu, pupuliini tai mussukka.  Mikä tahansa näistä olisi Linda K:lle kelvannut. Mutta kun ei, niin ei.

Hillitsen haluni puuttua keskusteluun ja valottaa nuorille naisille heidän mahdollisia tulevaisuuden näkymiään nimitysten saralla. Voi nääs olla niin, että yksi kaunis päivä höpönassu-ajat ovat ohi ja sinusta on tullut miehellesi siippa tai puolisko. Tästä ei ole pitkä matka siihen, kun olet äiti, mamma, äitee tai emäntä. Saatat itsekin alkaa kutsua miestäsi isukiksi ja isännäksi. 

Jos emäntä ja isäntä -homma käy tökkimää, voi tulla ero. Uusi nimesi on entinen emäntä.  Hyvä puoli erossa on se, että pääset antamaan entiselle puolisollesi uuden kuvaavamman nimen, vaikkapa  lassukka, hyypiö, mulkvisti tai pelkkä se.

Kun eksäsi kuvioihin astuu uusi nainen, voit todella päästää luovuutesi valloilleen ja saada aikaan hyvinkin ilmeikkäitä nimiä: bimbo, neiti näpsä, naikkonen.

Itse yritän suhtautua nimiin todisteena suomen kielen rikkaudesta. Sain opiskelukaveriltani nimen Äiti Teresa työnohjaajakoulutuksen päätösbileissä. Nimeen saattoi sisältyä pieni vihje, että ihan joka asiaan ei tarvitse nokkaansa pistää.  

Bileet olivat hauskat. Tanssin pöydällä. Kotiinkin pääsin kunnialla. Aiemmin eräissä toisissa juhlissa kotiin pääsyssä oli ollut ilmeisesti pientä pulmaa, koska aamulla ulko-oven lukko oli aikalailla huulipunassa.