en Tinderissä. En ole hypännyt benjihyppyä,
en ole ajanut tandemilla.
En ole juonut smoothieta lasipurkista.
Minulla ei ole tatuointia.
En omista viljelypalstaa, en viljelylaatikkoa. Peruna ei kasva parvekkeellani ämpärissä.
Liioittelematta voin todeta, että en ole koskaan kiivennyt ensimmäisenä uusien ilmiöiden aallon harjalle.
Enkä toisena.
Jotain pientä heittäytymistä olen joskus yrittänyt:
Kerran lauloin karaokea ystävän häissä. Karaokeisäntä sanoi, että hiljempaakin voi laulaa.
Kerran juoksin maratonin. Viimeisten kilometrien ylle
on laskeutunut hämärän peitto.
Kerran join pakurikääpäteetä. Aika pahaa.
Kaltaiselleni hitaasti etenijälle kesä on erityisen kamalaa aikaa. Yksi aamu heräät ja tajuat, että ulkona on 25 astetta lämmintä. Olet täysin valmistautumaton. Ei kesälaukkua,
ei bikinikuntoa, ei picnic-koria. Jalat kuin rottweilerilla.
Vaan ei ole helppoa nopeatempoisillakaan ihmisillä. Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan ahdistuksesta, joka syntyy vaihtoehtojen tursuavassa runsaudessa. Kun kaikki on saatavilla, mielemme muodostaa illuusion siitä, että meidän pitäisi myös kirjaimellisesti osallistua kaikkeen tässä ja nyt. Muuten jäämme jostakin paitsi. Sairastamme fomoa. Sana tulee englanninkielisestä termistä fear of missing out, menettämisen pelko.
Toinen nykyajan vitsaus on multitasking, suomeksi monen asian yhtä aikaa tekeminen. Käytännössä poukkoilu. Siinäkään en ole menestynyt.
Luin jostain, että multitaskaajan älykkyysosamäärä laskee hetkellisesti jopa 8-vuotiaan tasolle. Tähän asiaan en pysty sanomaan juuta enkä jaata, sillä muistan elämästäni
8-vuotiaana melko vähän. Vanhoista valokuvista näkyy,
että osasin panna madon ongenkoukkuun, tyhjentää katiskan, poimia marjoja. Omistin puuveneen yhdessä siskojeni kanssa. Sillä soutelimme täysin tietämättöminä älykkyysosamääristämme.