Sain Kädet näkyvillä -postaukseenii kysymyksen: Miten törmäät kiinnostaviin tyyppeihin? Vaikea sanoa.
Yksi selitys lienee se, että liikun paljon julkisilla. Se on varmasti kaikkien parhaaksi. Siskoni vihjasi, että minulla voisi olla saumaa pärjätä Suomen surkein kuski -ohjelmassa.
Toinen selitys saattaa olla se, että kuljen usein kahden melko hauskannäköisen koiran kanssa. Ihmiset rupeavat helposti juttusille ja kyselevät kaikenlaista: Tappelevatko koirat? Syövätkö koirat paljon? Ovatko koirat pariskunta? Lapset kysyvät, ovatko koirat isä ja äiti.
Kerran ratikassa eräs pikkupoika sanoi minulle, että "Olet sen näköinen ihminen, että varmaan mielelläsi juttelet minun kanssani". Pidin kommenttia suurena kohteliaisuutena.
Tykkään spontaaneista, ohimenevistä kohtaamisista tuntemattomien ihmisten kanssa. Olin nuorena pari vuotta äidinkielenopettajana peruskoulun yläasteella. Yhdellä luokalla oli eräs erittäin ulospäin suuntautunut tyttö. Kun olimme luokkaretkellä Tukholmassa, otti tyttö rohkeasti kontaktia kaikkiin ruotsalaisiin, muun muassa kuninkaanlinnaa vartioiviin sotilaisiin. Kun muut oppilaat hieman ihmettelivät tytön rohkeutta, sanoi tyttö: ”Mitenkä sitä sitten tutustuu ihmisiin, jos heille
ei puhu mitään?” Siinäpä se.
Yksi yllättävimmistä kohtaamisistani uuteen ihmiseen tapahtui taannoin metsässä. Etsiskelin siellä koiraani, joka oli ollut useamman tunnin karkuteillä. Mielialani oli yhdistelmä suunnatonta huolta ja sekopäistä raivoa.
Törmäsin metsässä huomattavan tatuoituun liivijengimieheen, joka kertoi nähneensä koirani viilettävän mökkinsä nurkilla. Koska kokemuksesta tiedän, että koira ei löydy perässä juoksemalla, rupesin rupattelemaan liivimiehen kanssa. Sain haltuuni mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä, millaista on olla linnassa lusimassa.
Pian mies kaivoi esiin pallogrillinsä ja ryhdyimme grillailemaan makkaraa. Aurinko paistoi eikä ollut kiirettä mihinkään. Juuri kun makkarat valmistuivat, mökin yli lensi joutsenparvi. Kadonnut koirakin ilmestyi paikalle kuin taikaiskusta.
Yksi selitys lienee se, että liikun paljon julkisilla. Se on varmasti kaikkien parhaaksi. Siskoni vihjasi, että minulla voisi olla saumaa pärjätä Suomen surkein kuski -ohjelmassa.
Toinen selitys saattaa olla se, että kuljen usein kahden melko hauskannäköisen koiran kanssa. Ihmiset rupeavat helposti juttusille ja kyselevät kaikenlaista: Tappelevatko koirat? Syövätkö koirat paljon? Ovatko koirat pariskunta? Lapset kysyvät, ovatko koirat isä ja äiti.
Kerran ratikassa eräs pikkupoika sanoi minulle, että "Olet sen näköinen ihminen, että varmaan mielelläsi juttelet minun kanssani". Pidin kommenttia suurena kohteliaisuutena.
Tykkään spontaaneista, ohimenevistä kohtaamisista tuntemattomien ihmisten kanssa. Olin nuorena pari vuotta äidinkielenopettajana peruskoulun yläasteella. Yhdellä luokalla oli eräs erittäin ulospäin suuntautunut tyttö. Kun olimme luokkaretkellä Tukholmassa, otti tyttö rohkeasti kontaktia kaikkiin ruotsalaisiin, muun muassa kuninkaanlinnaa vartioiviin sotilaisiin. Kun muut oppilaat hieman ihmettelivät tytön rohkeutta, sanoi tyttö: ”Mitenkä sitä sitten tutustuu ihmisiin, jos heille
ei puhu mitään?” Siinäpä se.
Yksi yllättävimmistä kohtaamisistani uuteen ihmiseen tapahtui taannoin metsässä. Etsiskelin siellä koiraani, joka oli ollut useamman tunnin karkuteillä. Mielialani oli yhdistelmä suunnatonta huolta ja sekopäistä raivoa.
Törmäsin metsässä huomattavan tatuoituun liivijengimieheen, joka kertoi nähneensä koirani viilettävän mökkinsä nurkilla. Koska kokemuksesta tiedän, että koira ei löydy perässä juoksemalla, rupesin rupattelemaan liivimiehen kanssa. Sain haltuuni mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä, millaista on olla linnassa lusimassa.
Pian mies kaivoi esiin pallogrillinsä ja ryhdyimme grillailemaan makkaraa. Aurinko paistoi eikä ollut kiirettä mihinkään. Juuri kun makkarat valmistuivat, mökin yli lensi joutsenparvi. Kadonnut koirakin ilmestyi paikalle kuin taikaiskusta.
