Ajauduin elämäni ensimmäisen kerran katsomaan Sohvaperunoita. Jos et tiedä, niin ohjelmassa ihmiset katsovat telkkaa sohvillaan ja kommentoivat näkemäänsä. Jutun kantava konsepti on se, että yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta, joku ei mistään ja kaikki sanovat kaikki ajatuksensa ääneen. Esimerkiksi näin: Sirpa Selänne on pösilö – Sirpa Selänne on paras rikasrouva ikinä. Mikko Leppilampi on hyvää silmänruokaa – Ei ole.
Jopa vuodenaika aiheuttaa Sohvaperunoiden Ukkiskerhossa erimielisyyttä. Yhden mielestä nyt on kevät , toisen mielestä on kevättä , kolmannen mielestä vielä ei ole kevättä. Porukan sovittelevin (=tylsin) tyyppi yrittää rauhoitella tilannetta sanomalla, että nyt voi olla kevään odottamista.
En ole sohvaperunoita parempi. Yksillä kutsuilla kävin pitkän jankkaavan keskustelun erään ihmisen kanssa siitä, kuka voittaa Finlandia-palkinnon. Kumpikaan meistä ei ollut lukenut yhtään ehdokkaana ollutta kirjaa. Onneksi seuraan liittyi Rosa Liksom ja älysimme vaihtaa aiheen Rosan ihanaan mekkoon.
Keskustelutaidot eivät imeydy meihin äidinmaidosta . Tämän ovat hiffanneet kaikenlaiset valmentajat, koutsit ja henkiset tietäjät. Kirjallisuutta ja ohjeita piisaa. Ikävä kyllä, useimpia ohjeita on järkyttävän vaikea noudattaa. Vai mitä sanot tästäkin sinänsä simppeliltä kuulostavasta neuvosta: ”Keskity itse kuuntelemaan äläkä sano mitään”? Niinpä.
Vielä haastavammaksi menee, jos yrittää noudattaa sosiaaliseen konstruktivismiin hurahtaneiden tietäjien neuvoja. Esimerkiksi tämmöistä: ”Ymmärrä toisen ihmisen todellisuutta vaikka et siitä mitään ymmärtäisikään ja sano että Kylläpä on mielenkiintoinen ajatus”.
Oma äitini kannatti aikoinaan kuuntelemisen koulukuntaa ja muotoili ohjeensa näin: ”Parasta olla kylässä hiljaa.” Neuvo ei taida ihan pelittää näinä aikoina, kun kaikki pitää jakaa ja näkyvyyttä itselleen hankkia.
Minun neuvoni on luoda eri tilanteisiin sanontoja, joita voi toistella sen enempää päätään vaivaamatta. Kävin äsken vakiokaupassani, jossa uusi kassa oli kehittänyt työhönsä kaksi kätevää virkettä. Kun asiakas ei halunnut kuittia, sanoi kassa: ”Pannaan arkistoon.” Kuitin ottajille virke oli: ”Tässä sulle muistoksi”.
Liikun paljon koiraympyröissä ja siellä on käyttöä sopiville kommenteille, kun kuulee jonkin koiran nimen ensimmäisen kerran. Sen olen oppinut, että ikinä-koskaan ei kannata sanoa, mitä oikeasti ajattelee, on koiran nimi ihan mitä hyvänsä.
Jos koira(paralle) on annettu nimeksi jotakin niin hienoa kuin Badding tai Error, voi sanoa: ”Onpas kansainvälinen nimi”. Jos nimi on tyyliä Ressu tai Tessu, voi nimivalinnan kuitata tyyliin ”Siinäpä on kunnon koiran nimi”. Näilläkään neuvoilla ei loputtomiin pärjää. Kun vastaan kävelee beagle, jonka nimi on Jukka-Pekka, ei ole mitään sanottavaa.
Jopa vuodenaika aiheuttaa Sohvaperunoiden Ukkiskerhossa erimielisyyttä. Yhden mielestä nyt on kevät , toisen mielestä on kevättä , kolmannen mielestä vielä ei ole kevättä. Porukan sovittelevin (=tylsin) tyyppi yrittää rauhoitella tilannetta sanomalla, että nyt voi olla kevään odottamista.
En ole sohvaperunoita parempi. Yksillä kutsuilla kävin pitkän jankkaavan keskustelun erään ihmisen kanssa siitä, kuka voittaa Finlandia-palkinnon. Kumpikaan meistä ei ollut lukenut yhtään ehdokkaana ollutta kirjaa. Onneksi seuraan liittyi Rosa Liksom ja älysimme vaihtaa aiheen Rosan ihanaan mekkoon.
Keskustelutaidot eivät imeydy meihin äidinmaidosta . Tämän ovat hiffanneet kaikenlaiset valmentajat, koutsit ja henkiset tietäjät. Kirjallisuutta ja ohjeita piisaa. Ikävä kyllä, useimpia ohjeita on järkyttävän vaikea noudattaa. Vai mitä sanot tästäkin sinänsä simppeliltä kuulostavasta neuvosta: ”Keskity itse kuuntelemaan äläkä sano mitään”? Niinpä.
Vielä haastavammaksi menee, jos yrittää noudattaa sosiaaliseen konstruktivismiin hurahtaneiden tietäjien neuvoja. Esimerkiksi tämmöistä: ”Ymmärrä toisen ihmisen todellisuutta vaikka et siitä mitään ymmärtäisikään ja sano että Kylläpä on mielenkiintoinen ajatus”.
Oma äitini kannatti aikoinaan kuuntelemisen koulukuntaa ja muotoili ohjeensa näin: ”Parasta olla kylässä hiljaa.” Neuvo ei taida ihan pelittää näinä aikoina, kun kaikki pitää jakaa ja näkyvyyttä itselleen hankkia.
Minun neuvoni on luoda eri tilanteisiin sanontoja, joita voi toistella sen enempää päätään vaivaamatta. Kävin äsken vakiokaupassani, jossa uusi kassa oli kehittänyt työhönsä kaksi kätevää virkettä. Kun asiakas ei halunnut kuittia, sanoi kassa: ”Pannaan arkistoon.” Kuitin ottajille virke oli: ”Tässä sulle muistoksi”.
Liikun paljon koiraympyröissä ja siellä on käyttöä sopiville kommenteille, kun kuulee jonkin koiran nimen ensimmäisen kerran. Sen olen oppinut, että ikinä-koskaan ei kannata sanoa, mitä oikeasti ajattelee, on koiran nimi ihan mitä hyvänsä.
Jos koira(paralle) on annettu nimeksi jotakin niin hienoa kuin Badding tai Error, voi sanoa: ”Onpas kansainvälinen nimi”. Jos nimi on tyyliä Ressu tai Tessu, voi nimivalinnan kuitata tyyliin ”Siinäpä on kunnon koiran nimi”. Näilläkään neuvoilla ei loputtomiin pärjää. Kun vastaan kävelee beagle, jonka nimi on Jukka-Pekka, ei ole mitään sanottavaa.
